Urani harrastusluonteisena rautatieasematutkijana


Aloitin Suomen asemarakennusten tutkimisen hiljalleen 1980-luvulla, kun olin vasta muutaman vuoden ikäinen.  Ensin oli innostus juniin ja rautateihin. Kiinnostus aiheeseen sai kipinän, kun kiinnitin huomiota ensi kertoja noin kolme vuotiaana tasoristeysten varoituslaitteisiin vilkkuvine valoineen ja puomeineen Kokkolassa Laajalahdentiellä ja Ohikulkutiellä reitillä, jota kuljin usein. Se oli pikkupojan mielestä erikoisen kiehtovaa. Millaisia laitteet olivat ja miten ne toimivat. Millaisia olivat veturit ja vaunut, jotka uskollisesti kulkivat tuttua ratalinjaa. Junat ja ratainfra piirtyivät tarkasti mieleen. Niitä piti katsoa aina kun mahdollista, ja lähteä bongaamaan Ykspihlajan ratapihalle isoisän kanssa pitkiksikin ajoiksi. Seuraavaksi halusin laajentaa bongausta luonnollisesti kaupungin ulkopuolelle. Oli päästävä katsomaan ohi kulkevia junia Kokkolassa Kunnarin ja Vessin tasoristeyksiin (joita ei enää nykyään ole). Niistä tuli pikku Mikalle suosittuja paikkoja, joissa odotin junia pyörän kanssa tuntikausiakin. Junien aikataulut olivat pian ulkomuistissa. Opastimet olivat tarkan katseen alla. Merkillepantavaa oli sellaiset tekniset seikat, kuten mistä kohtaa käynnistyy tasoristeyksen hälytys. Innostus rautateihin oli niin suurta, että seuraava askel oli pyytää isoisä videokuvaamaan tasoristeyksiä ja junia kanssani. Isoisän kanssa videokuvasimmekin lähes kaikki tasoristeykset ja asemarakennukset ympäristöineen Keski-, Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalla 1990-luvun alkupuoliskolla. Monenlaista junaa kerkesi taltioitua videolle myös.


Tässä vaiheessa tulivat tutuksi asemarakennukset, jotka alkoivat kiehtoa minua enemmän kuin junat ja rautatiet pelkästään. Luultavimmin asemarakennus, joka 'vei mukanaan' asemien tutkimiseen oli Riippa, jonka näin vilaukselta junasta 1990-luvun alussa. Riipan aseman näkeminen sai minut aloittamaan asemien piirtämisen. Into piirtää jokainen bongattu asema useaankin kertaan oli loputon. Sitä ennenkin olin toki jo tarkastellut asemia, joten katson aloittaneeni asemien tutkimisen viimeistään 1980-luvun lopussa. Asemarakennuksissa oli jotakin salaperäisen kiinnostavaa ehkä siksi, että ne olivat ensinnäkin kauniita ja taidokkaita arkkitehtuuriltaan, mutta myös useimmiten autioina laitetilakäytössä. Hienoinen rappioromantiikka oli jollain tavalla rauhoittavaa ja sympaattista. Asema-alueet olivat tuolloin rauhallisia ympäristöjä, joissa oli vielä helppo liikkua ja kuvailla. Tulipa jokunen paikallinen rupattelemaan mukavia ja kahvittelemaan kanssamme. Mitään negatiivista kokemusta kuvausreissuilta ei muistu mieleen 1990-luvulta. Ajasta jäi huolettomat muistot. Tuttava oli töissä Kokkolan ratapihalla vaihteita kääntämässä. Hän otti minut mielellään muutamaan otteeseen tutustumaan työhönsä, joka tapahtui Kokkolan ratapihan molemmissa päissä sijainneilla pienillä puisilla laitetilarakennuksilla, jotka olivat kuin pieniä kesämökkejä. Tutustuminen tuttavan työhön junien aikataulukaavioineen ja asetinlaitetauluineen oli tietysti mahtavaa.


Aloitin asemien (ja junien) dokumentoinnin isoisän videokameroilla 1990-luvun alussa. Samoihin aikoihin aloin pian räpsiä kertakäyttökameroilla kuvia asemarakennuksista. Pyöräretket Kälviän ja Kruunupyyn asemille olivat perinteisiä. Kälviä onkin todennäköisesti ensimmäinen asemarakennus, jonka valokuvasin, noin vuonna 1994. Asemarakennusten valokuvaamisesta tuli pääasiallinen roolini kuvausreissuillamme isoisän kanssa. Asemia piti päästä kuvaamaan lisää ja muuallekin Suomessa. Sain suostuteltua isäni pysäyttämään minut mahdollisimman monella asemalla kesälomareissuillamme ja muilla matkoilla 1990-luvun lopussa ja 2000-luvulla. Asemarakennuksia tuli taltioitua lukemattomia ja osa useaankin kertaan noin 20 vuoden aikana niin, että runsainta asemien valokuvaus oli 2000-luvun alussa. Nämä kuvausreissut isäni ja perheeni kanssa olivat asematutkimukseni kannalta korvaamattomia. Ne olivat tutkimuksen ydintä. Asemien valokuvaaminen tapahtui aikana, jolloin tuskin oli edes kännyköitä ja Internet oli vasta alkutekijöissä. Kuvausvälineistöni muuttui enemmän järjestelmäkameroiden suuntaan, mutta asemien paikantamisessa tuntemattomilla syrjäseuduilla lähes ainoa apuväline oli suuripiirteinen karttakirja sekä vaisto. Useimmiten aseman löytäminen olikin enemmän arpapeliä, mutta lähes jokainen asemarakennus löytyi nopeasti, arvatenkin teräväksi hioutuneen asemavainuni ja kiinnostukseni karttoihin ansiosta. Joskus joutui katsella hetkisen ympärilleen tai kääntyä takaisin. Joskus joutui kysyä (tai yrittää kysyä) paikallisilta aseman sijaintia. Isälläni ei ollut maailman pisin pinna ja hänellä oli useimmiten kiire päästä eteenpäin, joten minun tuli valmistautua hyvin huolellisesti etukäteen, jotta osaisin ohjata meidät suoraan oikealle paikalle aseman pihaan. Tuskanhikeäkin näillä reissuilla kieltämättä oli ja jokusen juoksuaskeleenkin joutui ottaa. Asemat kuvasin nopeasti, aikaa kuvauskulmien huolitteluun ei ollut. Ehdin kuitenkin pistää merkille samalla muun muassa asema-alueen säilyneisyyttä sekä asemarakennuksen yksityiskohtia. Asemien kuvaaminen onkin ollut monella tapaa sekä hektistä että kehittävää aikaa. Myöhemmin aloin kuvata asemarakennuksia enemmän itsenäisesti matkustamalla junalla ja vartavasten asemia varten tekemilläni pyöräretkillä. Näistä mieleenpainuvimmat olivat Kirkkonummi-Tuomarila pyöräretki elokuisen iltana sekä 80 kilometrin pyörälenkit Hämeenlinnan ja Tampereen ympäristössä 2000-luvun alussa. Moni asemista oli purettu. Suuren vaivan näkeminen asemalle pääsemiseksi joko autolla, pyörällä tai junalla ja sitten toteaminen puretuksi oli aina pettymys, muttei se lannistanut. Eteenpäin vain. Tuona aikana asemarakennuksen olemassaolo oli aina suuri kysymysmerkki. Tietoa asemien sijainneista ja mahdollisesta purusta (kuten tarkkoja kartta- tai ilmakuva-aineistoja) ei ollut vielä saatavilla netissä. Nykyisin tätä ongelmaa ei ole. Aseman sijainti ja olemassa olo voidaan paikantaa ja selvittää näppärästi hetkessä.


Kyseistä aikakautta leimasi myös se, että asemien kuvia ja tietoja piti todella etsiä netistä ja kirjoista. Uuden aseman kuvan löytäminen oli hieno juttu. Sitä se on vielä nykyäänkin, mutta suurin osa kuvista ja tiedoista on jo netissäkin usealla sivustolla. Harrastukseni ja tutkimukseni huippukohta osuikin murrovaiheeseen 2000-luvun alussa, jolloin se kannusti minua tutkimaan lisää itse. Tästä syntyi myös ammattikoulussa äidinkielen tunnille esitelmä. Sirkka Valannon kirja Suomen asemarakennuksista (1970-luvulta) oli tarkkaan koluttu läpikotaisin. Tämä kirja oli lähes ainoa yksityiskohtainen silloin saatavilla ollut teos Suomen asemarakennuksista. Tämän kirjan pohjalta syntyi siis äidinkielen esitelmäni Suomen rautatieasemista. Tutkimukseni oli näin saanut ensimmäisen kirjallisen asunsa. Tähän samaan esitelmään pohjautuu nykyinenkin tutkimukseni tekstiosa, kylläkin selvästi päivitettynä. Esitelmästä tutkimukseni sai ihan uuden vaihteen päälle. Tahdoin jatkaa kirjoittamista aiheesta. Ajattelin siinä vaiheessa, että tästä tulee elämäntyöni, tämä minun on tehtävä. Myöhemmin tietoa tuli etsittyä kuumeisestikin. Tieto oli kortilla ja tutkimuksen tekstiosa olikin pitkään jäissä. Vuosien mittaan tekstini ja valokuvaukseni sai lisäpontta, kun muutin muutamaksi vuodeksi Hämeenlinnaan. Sieltä käsin pääsin tutkimaan kätevästi Helsinkiin muun muassa Museovirastoon, Vr:n arkistoon, Suomen rautatiemuseoon. Etelä-Suomessa pystyin liikkua kätevämmin kuvausmatkoilla siellä sun täällä junan avulla. Mieleen jäi monia asemapaikkoja, esimerkiksi silloin ränsistyneessä asussa ollut Lappeenrannan vanha asema (Keisarinasema). Olin aina harmitellut, etten ollut kerennyt kuvata suurta osaa asemista ennen purkua tai tuhoutumista. Keisarinaseman asemaa kuvatessani en tiennyt sen tulevaa kohtaloa, se puolestaan oli yksi asemista, jonka kerkesin kuvata ennen tuhoutumistaan.


Asemarakennusten piirtäminen on ollut ehkä suuremmassakin roolissa kuin niiden valokuvaaminen. Koska en ole ehtinyt kuvata suurta osaa Suomen asemarakennuksista ennen purkua tai tuhoutumista, päätin alkaa piirtämään purettuja asemarakennuksia 1990-luvun lopulla. Piirsin puretut asemat niistä löytyneiden valokuvien perusteella. Halusin näin sekä saada omaa kuvamateriaalia tutkimukseeni että kunnioittaa asemarakennuksen muistoa ja kulttuurihistoriaa, tavallaan herättää asema uudelleen henkiin. Piirtämisen huippukohta osui vuosiin 2000-2015, jolloin löysin runsaasti kuvamateriaalia kirjoista, arkistoista ja netistä, yleensä isoinakin erinä. Piirroksia valmistui tiheään tahtiin ja katsoin oleellisimmaksi sisällyttää niihin lähinnä asemarakennuksen eikä niinkään ympäristöä kuten kasvillisuutta. Suuren piirtämisurakan suorittaminen vaatii jo silmiltäkin paljon. Innostus oli kuitenkin niin valtaisa, että piirtää piti, vaikka joskus väsyttikin. Halusin vuosien varrella myös kokeilla hieman erilaisia piirtämistyylejä, niin tarkkoja kuin huolettomampiakin, joten kaikki piirrokseni eivät olekaan samanlaista jälkeä.


Myöhemmin 2000-luvun lopussa muutin kymmeneksi vuodeksi Ouluun. Tämä seutu tarjosi oman mausteensa tutkimukseeni lähinnä uusien kuvausmahdollisuuksien muodossa niin itään kuin pohjoiseen. Tuolloin kuljin muun muassa museojunien kyydissä. Oulusta käsin tuli käytyä vielä Helsingissä Kansallisarkistossa tutkimassa asemarakennusten tyyppipiirustuksia. Aiemmin asuessani Etelä-Suomessa unelmani oli tehdä tutkimuksestani kirja. Kirjahaave jäi sikseen ja päätin keskittyä kehittämään tuolloin netissä julkaisemaani tutkimustani. Myöhemmin hankin oman sivutilan ja tutkimukseni onkin tarkoitus jalostua siellä edelleen. 'Nettikirjana' julkaistu tutkimustyö on verraton. Sen voi tarpeen tullen päivittää parissa minuutissa. Kirjaan eksynyttä puutetta tai virhettä ei voi korjata tai täydentää myöhemmin kuin painattamalla uuden version. Jospa tutkimukseni saa kuitenkin myös kirjan muodon vielä joku päivä. Tutkimustyöni Suomen rautatieasemista on edelleen hyvin elossa. Se on silti saanut erilaisen sävelen kuin innokkaimpina vuosina. Voisiko sanoa, että se on kypsynyt. Lähes kaikki saatavilla oleva tieto on tähän mennessä jo koottu, paketti on siltä osin kasassa. Lisätietoja tihkuu aika ajoin. Mysteereitä on yhä ilmassa, sillä tiedot Suomen asemarakennuksista ovat jostain syystä olleet aina kiven alla ja hieman sekavia. Aiheesta ei vieläkään ole kovin runsaasti lähdemateriaalia. Odotan kuitenkin yhä tutulla innostuksella mihin elämäntyöni seuraavaksi vie ja mitä asemien saralla tapahtuu. Tärkein puute mikä tutkimustyötässäni yhä on, etten vieläkään ole päässyt valokuvaamaan läheskään kaikkia olemassa olevia Suomen asemarakennuksia. Työtä siis riittää vielä pitkään.


Tutkimustyöni Suomen asemarakennuksista on aina yhdistänyt monipuolisesti elämän eri osa-alueita taiteellisuudesta liikuntaan varsinaista keräilyharrastusta ja tutkimustyötä unohtamatta. Olen usein miettinyt kuinka antoisa tämä harrastus ja elämäntyö onkaan, joskaan taloudellisesti se ei ole ollut tuottoisaa (minulle on yhdentekevää saanko tutkimuksestani taloudellista etua). Tutkimustyöhön on mahtunut toki myös varjopuolia. Yhteistyö kaikkien kanssa ei ole toki sujunut, mutta onneksi suurin osa kohtaamistani ihmisistä ja tahoista on ollut yllättävän avarakatseisia, hyväntahtoisia ja ystävällisiä. 'Kentältä' ei muistu mieleen mitään tukahduttavan negatiivisia tilanteita, vaikka olen liikkunut siellä sun täällä. Tutkimustyö on sujunut kaikilta osin varsin mukavasti. Tutkimustyössäni on eräs hauska piirre, jonka tahdon ottaa tässä esille. Vaikka olen kiinnostunut kulttuurihistoriasta ja rakennetusta ympäristöstä, en ole missään vaiheessa tutkinut Suomen asemarakennuksia kansallismielisistä lähtökohdista. Maailmankatsomukseni ja vaikkapa pukeutumistyylini on saattanut olla jonkinasteisessa ristiriidassa tutkimustyön idean kanssa periaatteessa. Tämä on vaikuttanut yllättävän miedosti tutkimukseni etenemiseen tai mielenkiintooni jatkaa sitä. Tahdonkin olla elävä esimerkki siitä, ettei ennakkoluuloja tulisi sekoittaa millekään tutkimustyön tai elämän alueille. Yhteistyötä muiden asematutkijoiden tai asiantuntijoiden (asemien omistajienkin) kanssa on vuosien mittaan ollut kiitettävästi, vaikka olisin ollut valmis mielelläni laajempiinkin yhteistyökuvioihin. Tutkijan työ (varsinkin harrastusluonteinen) tapaa olla silti itsenäistä ja kenties yksinäistäkin, mutta se on varmasti sen eteenpäin ajava ja kukoistava voima.